Yhdessä nuoren rinnalla – kaveruudesta, vastuusta ja välittämisestä

Toimiessani nuoriso-ohjaajana Ohjaamossa sekä isänä kotona, joudun usein pysähtymään kysymysten äärelle: Kuka kantaa vastuuta nuoren kaverisuhteista? Kuka näkee syrjään jäämisen ajoissa? Entä miten voin itse olla paremmin läsnä ja tukea? Kaveruus ei ole pelkästään lasten ja nuorten asia. Se rakentuu ja pysyy voimissaan vain, jos aikuiset ottavat siitä yhteisesti vastuuta.

Koulussa, harrastuksissa ja kotona nuorten arki on täynnä kohtaamisia – mutta myös ohituksia. Kaverisuhteet ovat haavoittuvia, eivätkä ne aina rakennu tasavertaisesti. Aikuisen tehtävä on paitsi nähdä myös puuttua. Ei ainoastaan koulu tai vapaa-ajalla olevaan fyysiseen tai henkiseen väkivaltaan, vaan myös näkymättömyyteen. Se, että joku jää ilman kutsua, ilman katsetta tai ilman nimeä kaverilistassa, ei aina näy äänekkäänä tekona – mutta se voi jättää syvät jäljet.

Nuorisotyön eetos rakentuu ajatukselle, että nuori nähdään kokonaisuutena. Ei pelkkänä ongelmana tai kehityskohteena, vaan ainutlaatuisena ihmisenä. Nuorisotyön periaatteisiin kuuluu läsnäolo, kuuntelu ja mahdollistaminen. Kuten nuorisotyön klassikkoteoksessa Nuorisotyön etiikka (Mikkola & Oinas, 2013) todetaan: “Aikuinen toimii sillanrakentajana – ei portinvartijana.” Tämä ajatus kantaa pitkälle. Meidän tehtävämme ei ole valvoa ovia, vaan avata niitä.

On aikuisen tehtävä auttaa nuorta astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle, näkemään sekin, jota ei heti kutsuta mukaan. Tämä on erityisen tärkeää koulussa ja harrastuksissa, missä valtarakenteet ja ryhmän sisäiset roolit muodostuvat nopeasti.

Kaveruus ja osallisuus ovat nuoruuden keskeisiä tarpeita. Aikuisen tuella nuori voi oppia rakentamaan suhteita, tunnistamaan rajat ja ymmärtämään toisen näkökulmaa. Tähän liittyy vahvasti myös taide ja kulttuuri. Niiden merkitystä ei sovi aliarvioida. Taide tarjoaa nuorelle keinon ilmaista itseään silloin, kun sanat eivät riitä. Musiikki, kirjoittaminen, tanssi, teatteri tai vaikka graffitit antavat mahdollisuuden tulla näkyväksi omilla ehdoilla. Monelle nuorelle taide on se paikka, jossa voi kokea hyväksyntää ilman suorituspaineita.

Kulttuurinen nuorisotyö on noussut vahvasti esiin viime vuosina, ja sen kautta voidaan tukea nuoren identiteetin rakentumista ja sosiaalista osallisuutta. Kun nuori saa kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa – olipa kyseessä bändi, näyttämöprojekti tai yhteinen elokuvatyöpaja – syntyy tunne merkityksellisyydestä. Ja juuri merkityksellisyyden kokemus on suojaava tekijä monenlaista pahoinvointia vastaan.

Isänä minua koskettaa erityisesti se, kuinka herkästi nuori vetäytyy, jos kokee olevansa vääränlainen. Aikuisen rakkaus ja hyväksyntä ei saa olla ehdollista. Samoin koulun ja harrastusten aikuisten on viestittävä: täällä ei tarvitse pärjätä yksin. Me kannamme tätä yhdessä. On tärkeää, että aikuinen ei jää pelkäksi sivustakatsojaksi. Reagoimattomuus on myös viesti – ja joskus kaikkein kylmin.

Meidän aikuisten täytyy muistaa, että maailma, jossa lapsemme ja nuoremme kasvavat, on hyvin erilainen kuin se, missä me kasvoimme. Digitalisaatio, some, jatkuva saavutettavuus ja paineet näkyä ja erottua ovat luoneet ympäristön, jossa kaverisuhteet voivat olla yhtä aikaa elintärkeitä ja äärimmäisen haavoittuvia. Siksi tarvitaan entistä enemmän aikuisia, jotka näkevät, pysähtyvät ja kysyvät: ”Miten sinä voit?” Ja jaksavat kuunnella vastausta.

Nuorisotyön kentällä puhutaan paljon rinnalla kulkemisesta. Ei ylhäältä ohjaamisesta eikä takaa työntämisestä, vaan vierellä kulkemisesta. Se on myös hyvän vanhemmuuden ydin. Nuoren kanssa ei aina tarvitse puhua suuria. Riittää, että on saatavilla, valmis kohtaamaan ja tukemaan silloin, kun se hetki koittaa.

Kaveruus ei ole yksityisasia. Se on yhteisön asia. Ja yhteisö alkaa aina aikuisista. Joten ollaan kaikki samalla ihmisyyttä kunnioittavalla tavalla samalla viivalla.

Tommi ”Tuple” Salmela

Nuorisonohjaaja ja muusikko